Maanantaina sen teen.
Otan loparit - ensimmäistä kertaa elämässäni.
Työsoppariin kuuluu, etten pui julkisesti duuniani, joten jätettäkööt yksityiskohdat vähemmälle, kyseessä on ravintola-ala. Oon jo kolmas joka jättää ton mestan kuukauden sisään, luulis että isot pomot norsunluutornissaan alkaisivat uumoilla,ettei kaikki ole nyt ihan kunnossa.
Sen lisäks,että homma on älyttömän tylsää, siitä maksetaan surkeesti ja asiakkaat on ihan karmeita. Kohteliaisuussanoja on ihan turha odottaa - siihen nyt osasin vähän valmistautuakin, mutta se että jengi vaihtaa lastensa paskavaippoja meiän raflan ruokapöydissä on jo vähän paksua. Lisäks ne duunikuteet on niin jäätävät; tuntuu että riisun iteltäni ihmisarvon ku vedän sen pygmikostyymin päälle.
Mutta joo, maanantaina koittaa vapaus. Sain duunia lähempää ja paremmalla palkalla. Lisäks homma on sellasta josta tykkään.
On kyllä käyny älytön mäihä.
Joitakin duunikavereita jää tietty vähän ikävä, mutta tää nykynen homma on vähän ku uittais jalkaansa rasvakeittimessä seittemän euron tuntiliksalla. Samalla pitää tietty näyttää iloiselta ja kiireiseltä. Ahhaha.
Tänään junamatkalla kohti kotia nousi Tikkurilasta kyytiin ihme seurue. Mun ikänen jäbä tyttöystävineen ja pojan faija. Miehet oli ihan perseet olalla ja tyttö näytti huippu vittuuntuneelta.
Se jätkä koitti naittaa mulle faijaansa (?).
Kuuntelin musiikkia niin tää naputtaa mua polveen ja on et " Hei mun iskä sano et oot tosi kaunis"
Kiitin ja sanoin, etten oo kiinnostunu.
" Voitko sanoo ja kattoo mun isää silmiin?"
"Voisko sun faija sanoo ja kattoo mun avomiestä silmiin?"
Keskustelu kuoli semi-pikaseen.
Perseestä, että saan oikeuden häiriöttömään junamatkaan 12 tunnin duunipäivän jälkeen vaan, mikäli mulla on avomies.
Muuten olen kaikille spurguille vapaata riistaa; käykää kiinni, tässä olisi nainen irrallaan, odottamassa ottajaansa.
Thank u Lord.
